Kuolema

Ettei tulis itku pitkästä ilosta, niin annan ajatusten tänään vaeltaa, elämämme viimeiseen hetkeen. Joku on jo pidemmän aikaa työntänyt aihetta tajuntaani, eikä sitä voi loputtomiin vältellä.

Kuolema on tabu, eikä siitä saisi puhua. Mutta nostan nyt asian kuitenkin esille, sillä ei se vaikenemalla mihinkään elämästämme katoa. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Kuolemanpelolla meidät pidetään, Herran nuhteessa. Kuolema on synnin palkka. Kuoleman jälkeen pääset taivaaseen, tai joudut alakertaan, hiiliä lapioimaan. Muita vaihtoehtoja meille ei yleensä anneta. 

Jos uskomme, että meillä on vain yksi elämä niin onhan sen loppuminen tietysti, kauhun paikka. Pelkäämme kuolemaa ja varsinkin sitä väärin elettyä elämää, josta saamme tuomion, kuoleman jälkeen. Jos taas uskomme, että tulemme tänne uudestaan ja uudestaan, niin se muuttaa kyllä suhtautumistamme koko asiaan.

Täällä hautajaiset ovat surujuhla. Vainajaa pitää kunnioittaa. Juhlassa pitää olla mukana kirkko, pappi, raamattu ja virsikirja. Sekä ylitsepääsemätön suru, joka kestää pahimmillaan, koko loppuelämän. Jossain toisaalla hautajaisia juhlitaan tanssimalla, laulamalla ja iloiten, sillä sielu on päässyt vihdoinkin vapaaksi ja kotiin. Mikä sitten on se oikea tapa, sen saa jokainen tietysti, itse päättää.

Jokainen kuolema on aina tragedia, mutta siihen suhtautuminen herättää välillä ristiriitaisia ajatuksia. Suremmeko vainajan kohtaloa, vai omaa menetystämme. "Palvomme" hautoja ja käymme siellä suremassa, vuodesta toiseen, vaikkei siellä ole enää ketään. Ei lähimmäisemme sielu siellä haudassa jumissa ole, vaan lentää vapaana kuin taivaan lintu. 

Jos vuodesta toiseen roikut kiinni surussa niin läheisesi sielu, seisoo takanasi, koputtaa olkapäähäsi ja sanoo. Päästä jo, irti surusta. Jatka elämääsi. Minulla on täällä kaikki hyvin ja toivoisin, että sinullakin olisi. Niin kauan kun olet elossa, sinun pitää elää. Tapaamme sitten, joskus myöhemmin.

Voin kuvitella, että oman lapsen kuolema on kaikkein kauheinta, mitä ihmiselle saattaa tapahtua. Jotkut vanhemmat syyttävät siitä itseään koko loppuelämänsä ajan, vaikkei se heidän vika edes ole. Ei kukaan voi estää toista ihmistä kuolemasta. Ei edes silloin, kun se on onnettomuus. Joten siinä mielessä jossittelu siitä, että olisiko pitänyt toimia jotenkin toisella tavalla, on yleensä ihan turhaa. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Aikaa ei voi kääntää taaksepäin. Kuolema ei meiltä lupaa kysele. Se tulee silloin, kun aika on.

En onneksi joutunut kokemaan oman lapseni kuolemaa, vaikka tyttäreni elämän alkumetreillä, siinä pelossa, jonkun aikaa elinkin. Lähetin päivittäin rukouksia ja toivomuksia yläkertaan. Ja ilmeisesti ne kuultiin, koska selvisimme kaikesta lopulta, säikähdyksellä.

Sairaalassa minulle myös näytettiin, kehosta irtaantumisen merkeissä, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Sieluni lenteli katossa, tietoisena ja näkevänä. Se lievitti kuolemanpelkoa omalta kohdaltani, mutta totta kai jokaisen läheisen kuolema on edelleenkin tosi ikävää, kun se kohdalle sattuu.

Niin karulta kuin se saattaa kuulostaakin, vanhempieni kuolema vanhoina ja sairaina, se oli helpotus, sekä heille, että meille lapsille. Kärsimystä on mielestäni turha pitkittää loputtomasti, vaikkei tämä yhteiskunta sen keskeyttämistä sallikaan. Eläimille olemme armollisia, mutta emme ihmisille. 

Vanhempani sanoivat aina, että turha siellä haudalla on käydä jatkuvasti itkemässä ja suremassa. Vanhempien luona pitää käydä kylässä silloin, kun he ovat vielä elossa. Ja siitä asiasta olen kyllä, ihan samaa mieltä. 

Joten, jos mummot ja papat, vanhemmat ja muutkin omaiset tai ystävät ovat elossa, niin menkää vierailemaan heidän luokseen tai pitäkää jotenkin muuten yhteyttä 💕

Kun tuuli käy heidän ylitseen, heitä ei enää ole 🌟⏳🌟

Rauhallista viikkoa 🙏

T: Merja