Vuoristorataa

Torstai iltana istuin sohvalla, omassa sisäisessä rauhassani. Yhtäkkiä, ilman mitään syytä, sydän alkoi takoa kiivaammin. Tunsin sen jyskeen korvissani ja leukapieleni alkoivat kiristyä. Näin suljettujen silmieni takana neonvihreää ja lilaa. Ne näkyivät tosi voimakkaina ja vuorottelivat näkökentässäni. Pääni oli täysin tyhjä ajatuksista. Kuuntelin vain jyskytystä korvissani ja katselin värien loputonta leikkiä. Tätä kesti ehkä puolisen tuntia ja sitten se loppui, kuin itsestään.

Näitä outoja sydäntuntemuksia on ollut sen jälkeenkin. Kummallisia pyrähdyksiä ja muljahteluja sydämen lyönneissä. Kehossa vuorottelee välillä jäätävä kylmyys, jota ei poista vaatteet eikä lisäpeitot. Ja toisinaan hetkessä lehahtava kuumuus, joka nostaa otsalle hikikarpaloita. 

Energiat vaihtelevat pitkin päivää ja viikkoa. On kipuja siellä täällä ja välillä huimaa. Korvat vinkuvat, silmät kutisevat ja toisinaan kirjaimet näyttävät epäselviltä. Välillä olen kuin duracell pupu ja sitten yhtäkkiä iskee valtava väsymys ja raahaudun zombina sängyn nurkkaan. Mielialatkin vaihtelevat päivittäin, ilosta suruun ja vihasta tyyneen rauhallisuuteen. 

Johtuvatko nämä oireet auringon aktiivisuudesta tai jostain päivityksistä, joita universumi meidän niskaamme syytää. Välillä tämä kaikki tuntuu niin epätodelliselta, ettei oikein tiedä mihin pitäisi uskoa. 

Teemmekö ihan oikeasti tietoisuuden nousua planeettamme kanssa, vai heittääkö meillä kaikilla isopyörä jo pahemman kerran. Mikä on tämä hullunkurinen ylösalaisin maailma, jossa kaikki asiat on keikautettu ympäri. Puhumme ja teemme hulluja juttuja aamusta iltaan ja mikä oudointa, ne ovat alkaneet tuntua ihan normaaleilta. Yliluonnollisesta on alkanut tulla luonnollista. Taivaalla lentelevät ufot ja korviimme kuiskivat henkioppaat ja yksisarviset, ovat ruokapöydässämme jokapäiväisiä puheenaiheita. 

Entinen maailma on menettänyt merkityksensä. Uutisia en ole seurannut enää aikoihin ja, jos lehtien lööppeihin törmään, ne tuntuvat joltain huvittavalta näytelmältä. Enkä voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sieltä aivoihimme yritetään ohjelmoida. Minun aivoni eivät enää vastaanota signaaleja ylen tuutista. Antennit on säädetty, uudelle taajuudelle. 

Kaduilla ja kauppakeskuksissa kulkee vain omituisia "zombeja", joiden katse ei enää kohtaa omaani. Tuntuu, että olen muuttunut näkymättömäksi. Ihmiset vaikuttavat jotenkin vihamielisiltä ja poissaolevilta.  Kaupungin puistossa loikkiva orava oli ainoa elollinen olento, joka tuntui näkevän minut ja halusi jutella kanssani.

Tunnelma on epätodellinen. Olenko enää edes olemassa, tässä maailmassa? Katoaako seuraavaksi peilikuvani ja hangella häilyvä varjoni? Pirstaloituuko sieluni säpäleiksi ja sirpaleet singahtavat, tähdiksi taivaalle. Sulaudunko universumin mustaan aukkoon ja katoan iäksi. 

En oikein tiedä pitäisikö tästä ympärillämme muuttuvasta maailmasta olla innoissaan, vai huolissaan. Pakko kuitenkin yrittää luottaa siihen, että kaikki menee jonkun suuremman suunnitelman mukaan ja löydän tieni, sinne minne pitääkin. Uudelle aikalinjalle, toiseen ulottuvuuteen, parempaan maailmaan. Joten sieluni jatkaa matkaa, kohti tuntematonta määränpäätä, selkä suorana ja mieli avoinna. 

Lähetän kaiken sen valon ja rakkauden, jota en itse tarvitse, universumin käyttöön. Kulkeutukoon se sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Toivottavasti siitä riittää, pieni pisara, myös sinulle  💖💦

Aurinkoisia talvipäiviä kaikille 🌞🌲🐇🌲🌞

T: Merja