Vellotaan nyt hetki tämän sairaan yhteiskunnan epäkohdissa, mutta ei ryvetä niissä koko päivää, viikkoa tai kuukautta. Tuleen ei saa jäädä makaamaan. Yritetään nousta korkeammalle. Katsella asioita yläpuolelta. Ymmärtää. Ottaa opiksi. Antaa anteeksi. Päästää irti ja unohtaa. Lopuksi ollaan kiitollisia siitä, että tämä juuresta lahonnut torni, natisee liitoksistaan ja on sortumassa, hetkellä millä hyvänsä.
Vanhaksi eläessään sitä saattaa huomata olevansa täällä maailmassa, aivan yksin. Aviopuoliso, omaiset ja jopa lapsetkin saattavat jättää tämän maailman, ennen sinua. Sielusi on rapistuvan kehosi vanki. Sairaana ja liikuntakyvyttömänä, myös kotisi voi muuttua vankilaksi. Kauniina kesäpäivänä et pääse ulos tai pysty menemään edes parvekkeelle, koska kynnys sinne on liian korkea. Eikä hoitajilla ole aikaa toteuttaa toiveitasi, sillä ulkoilu on sellaista ylellisyyttä, joka ei kaikille kuulu.
Joku sanoo, että kyllä yhteiskunta pitää huolen omistaan. Hallitus sorvaa sotea, vuodesta toiseen ja sopii kysyä, meneekö se parempaan suuntaan. Vastata siihen tuskin tarvitsee.
On paljon hyviä hoitajia ja on hyvää hoitoa, mutta ikävä kyllä, systeemi on monelta osin, täysin mätä. Jos hallitus vielä poistaa sen 300e suojaosankin, niin ihmettelen kyllä, kuka haluaa enää pienipalkkaista osapäivätyötä tehdä. Herrat saavat kohta hoitaa itse mummonsa.
Pelko, ahdistus ja yksinäisyys on monelle vanhukselle jokapäiväinen vieras. Jos huonosti käy, joudut taistelemaan viimeisillä voimillasi, ilkeiden kotihoitajien, välinpitämättömien lääkäreiden ja takkuavien sotepalveluiden viidakossa. Ja jokainen, jolta pyydät apua. Jokainen, jolle vaivojasi valitat, sanoo sinulle, että vika on sinussa. Miksi et sopeudu, alistu, tottele ja tyydy niihin murusiin, joita sinulle hyvää hyvyyttämme annamme. Jotkut hoitajat saattavat sanoa suoraan päin naamaa. Voi kunpa jo kuolisit pois, niin meillä olisi yksi hankala mummo ja yksi ongelma vähemmän. Aika karua, vai mitä?
Monet muistisairaat, jotka elävät yksin pelkojensa kanssa, täysin omassa maailmassaan, eivät pääse laitoshoitoon, koska he saattavat olla vielä liikuntakykyisiä. Hoitoon pääsee vasta sitten, kun jalat menevät alta tai, jos alat olla liian vaarallinen itsellesi tai yhteiskunnalle.
Kaikilla ei ole lapsia ja joskus, vaikka heitä olisikin, he eivät halua auttaa vanhempiaan. On tosi rankkaa ryhtyä omaishoitajaksi tai ylipäätään seurata omien vanhempiensa kuolinkamppailua. Keho pettää ja muisti menee, niin etteivät he lopulta tunne edes lapsiaan. Puhumattakaan, että tietäisivät edes, keitä he itse ovat.
Omat vanhempani kuolivat yli kymmenen vuotta sitten. Isä sairastui parkinsonin tautiin, äiti alzheimeriin ja molemmat melkeinpä yhtaikaa. He joutuivat pyörimään nelisen vuotta byrokratian rattaissa ja me lapset yritimme auttaa heitä parhaamme mukaan. Mutta ikävä kyllä yhteiskunta ei ole kovinkaan yhteistyöhaluinen vaan heittää koko ajan kapuloita rattaisiin. Löytyi sääntöjä sääntöjen perään ja kaikki yrityksemme parantaa vanhempiemme elämää, tyrmättiin yleensä täysin. Näimme tuona aikana paljon kaikkea sellaista, jota emme todellakaan olisi halunneet nähdä. Saimme siitä ikimuistoiset traumat ja lisäksi hoitajien ja lääkärien syytökset niskaamme, kun yritimme puuttua yhteiskunnan toimiin.
Moni mummo rukoilee, joka ilta Jumalaa avukseen ja toivoo, ettei tarvitsisi herätä enää seuraavana aamuna. Ja voin kuvitella minkälaisen pettymyksen uusi aamu, tuo tullessaan. Moni suunnittelee jopa itsemurhaa tai pyytelee lääkäreiltä lopetuspiikkiä. Niin kuin oma äitinikin, silloin kun kaiken tämän kurjuuden ja epäinhimillisyyden keskellä, vielä lonkkakin murtui.
No, loppu hyvin kaikki hyvin. Oppiläksyt suoritettuaan, vanhempani pääsivät vihdoinkin rauhallisesti pois täältä "maanpäällisestä helvetistä". Joten rauha heidän sieluilleen. Tiedän, että tällä hetkellä heillä on kaikki hyvin.
Jos sinä olet vielä terve. Jalkasi ja kätesi toimivat. Pystyt kävelemään, menemään ulos, syömään tai käymään omin avuin, vaikkapa vessassa. Niin sinun pitäisi yrittää olla kiitollinen kaikista näistä ylellisyyksistä, ihan joka päivä. Me ihmiset osaamme arvostaa arkipäiväistä elämää vasta sitten, kun menetämme jotain meille tärkeää. Eli jos tässä ja nyt kaikki on hyvin, niin kannattaa nauttia siitä, eikä koko ajan vaan valittaa kaikesta turhasta. Pitäisi yrittää olla kiitollinen, jopa niistä kaikista olemattoman pienistä asioista, joita emme arkemme keskellä edes huomaa.
Huh, huh olipa siinä taas paasausta kerrakseen. Sorry siitä, mutta tuleepahan tässä samalla purettua omiakin traumoja 😉
Iloa ja valoa päivääsi 🌞🌹🤗🌹🌞
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti