Willasukkanoutaja

 

Episodi 1. Täysikuun lumous. Yöllisiä keskusteluja koirani Velhon kanssa. 

Kello on hädin tuskin kahtatoista, kun herään syvästä unestani siihen, että sängyn päädystä kuuluu kolahdus.  Herää, herää äiti, kato mitä mä löysin, hihkuu Velho ja pudottaa talvisaappaan lattialle. No, onpa hieno, tuhahdan ja sanon, että menehän takaisin nukkumaan. Koira laahustaa vastahakoisesti takaisin pedilleen. Hetken päästä se tulee taas touhottamaan, posket pullottaen. Suu on niin täynnä sukkia kuin mahtuu. Kato, kato mä löysin sukkia, sun vaatekaapista. Eiks oo hienoja. Hei nyt ihan oikeesti, mene nukkumaan, sanon ja vedän peittoa korville.

Kymmenen minuutin päästä se tulee taas ja hyppii tasajalkaa. Nyt on hätä, hätä, hätä, hätä, hätä. Täytyy päästä pihalle. Raahaudun ylös sängystä. Lattialla on yksi aamutossu, kolme talvisaapasta ja epämääräinen kasa villasukkia. Kaappaan ne kainalooni ja astelen unenpöpperössä olohuoneeseen. Koiruus nappaa talvisaappaan suuhunsa ja sanoo, otan tämän mukaan pihamaalle. No, et todellakaan ota, anna se kenkä pois. Sitten se nappaa suuhunsa sukan ja hihkuu innoissaan, tämän otan ainakin. Sanon, joo, EI, sukka tänne. 

Yritän vetää takkia niskaan ja saappaita jalkaan, Velhon pyöriessä malttamattomana jaloissani. Kiire, kiire, kiire se hoputtaa. Avaa äkkiä ovi, puput karkaa. Lopulta pääsemme ovesta ulos ja koira ampaisee pihamaalle, hulluna haukkuen. Se näkee kuunvalossa jonkun metsäneläimen ja  painelee tukka hulmuten kohti lähimetsää ja huutelee mennessään. Jihuu, täällähän on ketut, puput ja oravat liikkeellä. Joten ei, kun perään.

Taivaalla möllöttää täysikuu, luoden aavemaisia varjoja nukkuvan kylän ylle. On niin valoisaa, että voisin lähteä yöretkelle, ilman otsalamppua. Katselen täysikuuta ja ihailen otavan vieressä vilahtavaa tähdenlentoa. Pahus, en taaskaan ehtinyt toivoa mitään.

Hetken päästä koira tulee takaisin pihamaalle ja tuumaa. Kova oli yritys, mutta ilman paistia jätiin. Huikkaan, että ei haittaa, syödään kalapuikkoja. Ei mulle oravapaisti olis maistunutkaan. Velho tuijottaa minua kysyvästi. Ulvottaisko yhdessä kuuta? Ulvomme yhteen ääneen hetken aikaa, mutta kylmyys pakottaa sanomaan. Nyt mennään pisulle, pesulle ja nukkumaan. Boring, tuumaa koira, mutta luikahtaa kuitenkin vastahakoisesti sisälle, oven raosta. Pedillään koira alkaa hokea, anna makupala, anna, anna, anna tai muuten en nuku koko yönä. Okei, yks raksu ja sitten kuono kiinni ja unta palloon.

Kello kolmen aikaan alkaa taas sama rumba. Kuu valaisee huoneen lattiaa ja karvakuono hihkuu innoissaan. Hei herää jo, aamu sarastaa. Ei nukuta enää yhtään. Löysin taas lisää sukkia ja kenkiä. Hei jätkä, nyt ihan oikeesti. Mene nukkumaan. Koira käy makaamaan pedilleen, mutta tuumaa hiljaa, jos sä et nouse ylös, mä paloittelen nää kengät, aikani kuluksi. Lattialta alkaa kuulua epämääräistä rouskutusta.

Lopulta raahaudun peittojeni kanssa olohuoneen sohvalle. Koira rojahtaa pedilleen ja hetken päästä alkaa kuulua kuorsausta. Se vinkuu, hakkuu, murisee ja laukkaa vimmatusti unissaan. Häntä paukuttaa tahtia lattiaan. Tuumaan, että vihdoinkin ja kaivaudun peiton alle. Mutta heti kun ummistan silmäni, tunnen kasvoillani kylmän kirsun tökkäyksen. Nukut sä, kysyy koiruus ja tuijottaa epäluuloisena kasvojani. Hei nyt meet takaisin nukkumaan tai muuten ei kohta kunnian kukko laula. 

Koira on hetken hiljaa ja suljen taas silmäni. Melkein samantien tunnen kuinka sen kylmä kuono on kiinni kasvoissani ja se tuijottaa taas. Nukut sä? Velho nuku nyt, tai mä heitän sut pellolle. Otus innostuu, joo lähetään lenkille. Missä panta, missä hihna, möykkää koira ja pyörii ympyrää. Siis kello on neljä, nyt nukutaan.

Hetken päästä alkaa taas sama marina. Äiti, ei mua nukuta. Oon ihan pirtee. Hei nyt kutittaa korvaa, kirppuja varmaan, tuumaa koira ja pomppaa istualleen. Se rummuttaa takajalallaan lattiaa, kuin rumpalikani. Voitaisko keittää jo aamukahvia se ehdottaa innoissaan.

Nousen ylös, laahustan keittiöön ja laitan kahvin tippumaan. Koira rauhoittuu pedilleen nukkumaan. Juon kahvia, koira nukkuu. Luen kirjaa, koira nukkuu. Istun sohvalla ja mietiskelen maailman menoa, koira nukkuu. Lopulta käyn makaamaan sohvalle ja ummistan hetkeksi silmäni. Samalla hetkellä tunnen, että koira istuu taas edessäni ja tuijottaa kasvojani. Hei, nukut sä? Voi elämä, tää ei oo todellista.

Yöllisestä meiningistä huolimatta, kaappaan koiran syliini ja sanon, oot kyllä maailman paras jätkä. Se katsoo minua ihanilla, ruskeilla suklaasilmillään ja niistä kuvastuu, onni ja autuus. 

Jos koirani osaisi puhua, se olisi kuin Shrekin aasi. Kulkisi perässä ja höpöttäisi lakkaamatta. Täytyy vaan toivoa, ettei tämä tietoisuuden nousu, avaa sen taitoja, ainakaan siltä osin 😂

Iloa ja valoa elämääsi 🧡🐶🧡