Parvitietoisuus

Olen joskus aikaisemminkin sanonut, etten ole koskaan ollut laumasielu. Sopeudun kyllä laumaan, kykenen tekemään ryhmätyötä ja voin kököttää hiljaa nurkassa kuuntelemassa johtajien höpinöitä. Mutta se on aina ollut jostain syystä pakkopullaa ja useimmiten aiheuttanut, pelkkää kärsimystä. 

Ehkä olen entisissä elämissäni kiertänyt kapakoita, hulluna humalassa ja osallistunut kaikkiin pippaloihin, joita olen tiipiini ulkopuolelta löytänyt. Olen varmaan ottanut osaa kaikkiin mielenosoituksiin, mennyt soitellen sotaan ja päätynyt vielä joukkohautaankin kohtalontovereitteni kanssa. Ehkä olen jo kokenut kaikki parvitietoisuudessa pörräämisen, ilot ja surut.  

Tässä elämässä mukaani annettiin vain yksi motto ja se oli se, että "joukossa tyhmyys tiivistyy". Sanottiin, että sitä punaista lankaa, kun seuraat, päädyt juuri sinne minne sinun pitääkin mennä. Eli asumaan perheesi kanssa hevonkuuseen. Sinne missä ei kulje bussit, eikä aina postikaan. Sähköt pätkii ja netti katkoo niin, että usein joudut turvautumaan pelkkiin savumerkkeihin, jos meinaat saada viestisi perille. Salamat tulevat vanhoja puhelinjohtoja pitkin sisälle ja puut kaatuilevat ristiin rastiin. Mut siitä viis, maalla on mukavaa. On sitä ihanaa luonnonrauhaa ja mielin määrin niitä, omia tallaamattomia polkuja.

Minä kyllä ymmärrän, että suurin osa ihmisitä haluaa kuulua laumaan ja se on ihan ok. Mutta usein törmään siihen, että muut eivät pysty hyväksymään minun valintaani. Minussa on jotain pahasti vialla, kun en halua pyöriä isoissa porukoissa, vaan haluan kulkea ja raivata yksin omat polkuni. Jostain kumman syystä tämä elämä vaan ohjaa minua siihen suuntaan, vaikken aina tiedä miksi.

Yksinolo ei ole minulle kirous, se on siunaus.

Onhan minulla ollut aina ihmisiä ympärilläni, perhe, koulukaverit ja työkaverit, mutta en halua leikkiä heidän kanssaan, seuraa johtajaa. Sillä siitähän laumassa on aina kyse, vaikka valopäät yrittävät välillä muuta väittääkin. Me olemme kaikki samalla viivalla, kukaan ei ole ylempänä toista, kukaan ei ole tämän ryhmän johtaja ja bla bla bla. Niin kauan, kun olemme ihmisiä yksikään ryhmä tuskin toimii kovinkaan kauan, ilman sitä päällepäsmäriä, joka sanoo, missä kaappi seisoo. 

Laumaantuminen tuntuu olevan välillä ihan elinehto. Monet paasaavat, että kaikkien pitää ryhmääntyä. Meidän pitää koota viisaat päämme yhteen. Ei yksi pieni ihminen voi vaikuttaa mihinkään, tarvitsemme joukkovoimaa. Ok, parveilkaa ihan rauhassa, jos haluatte ja leikkikää tai tapelkaa keskenänne. Mut onks mun ihan pakko, jos en haluu? 

Eli älkää tuputtako kaikille omia elämätapojanne, ohjeitanne ja varsinkaan niitä teihin aivopestyjä ja ohjelmoituja, yhteiskunnan vaatimuksia. Yrittäkää mieluummin hyväksyä jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus ja erilaisuus. Tuputtaminen on syyllistämistä, oli kyse sitten mistä tahansa asiasta.

En halua seurata guruja, mutta en halua olla myöskään johtaja. Joten älä usko, mitä minä sanon. Ajattele omilla aivoillasi. Elä omaa elämääsi, niin kuin haluat. Tee itse päätöksesi ja kanna niistä vastuu. Älä suorita elämää muiden pillin mukaan, sillä se on loputon vaatimusten ja neuvojen suo. Ja lopuksi...

 Don't Follow Me I'm Lost Too 😂

T: Merja