Istun lumotun metsän keskellä, miettien syntyjä syviä. Olen karannut maallisesta kehostani ja paennut tätä julmaa, itsekästä maailmaa. Oli pakko päästä hetkeksi pois, olemaan vain omassa rauhassa, tämän kauniin taikametsän uumenissa.
Minä en ymmärrä tätä maailmaa, enkä sen ihmisiä. En kuulu tänne, enkä edes halua kuulua. Miksi minä kuvittelin, että voisin muka auttaa ihmiskuntaa ja tätä planeettaa. Ei heitä kukaan voi auttaa. Eivät he edes halua apuamme, sillä he ovat edelleenkin unessa. Syvän, hullun painajaisen keskellä. Vihan sokaisemassa, ikiunessa.
Vain rauha ja rakkaus voisi ehkä heidät pelastaa ja herättää, mutta he eivät edes tiedä, mitä ne sanat tarkoittavat. Ne ovat heille vain kauniita sanoja, vailla tarkoitusta. He etsivät niitä ulkopuolisesta maailmasta. Eivätkä ymmärrä, että ne ovat jo valmiina heidän sisällään, sydämessä.
Ehkä vika ei ole ihmisissä, vaan tässä valheellisessa maailmassa, joka on aivopessyt heitä lapsesta asti. He eivät ole koskaan kokeneet täydellistä ykseyttä, rauhaa ja rakkautta. Ehkä he eivät ole oikeasti pahoja, vaan paremminkin, eksyksissä. Ryntäilevät sinne tänne peloissaan kuin lampaat, ilman turvaa ja paimenta. Pakenevat kuviteltuja, mustia susia. Hyppäävät jyrkänteeltä alas, jos käsketään ja telovat toisensa vereslihalle matkan varrella. En ymmärrä heitä, koska olen elänyt toisenlaisessa maailmassa.
En pysty auttamaan heitä, enkä tiedä menenkö enää takaisin maalliseen kehooni. Vai hylkäisinkö sen ja jäisin tänne lumottuun metsään odottamaan, että minut noudetaan takaisin kotiin. Mutta siihen on vielä aikaa. Tehtäväni täällä on pahasti kesken. Täytyy levätä ja miettiä. Kerätä voimaa ja rohkeutta.
Ehkä katselen hieman ympärilleni ja juttelen vanhojen viisaiden puiden kanssa. Kyselen neuvoja metsän elämiltä ja luonnonhengiltä.
Täällä on niin kaunista ja rauhallista. Ihan kuin kotiplaneetalla. Ympärillä vallitsee täydellinen rauha ja harmonia.
Miksi ihmiset eivät näe tätä kauneutta ympärillään, vaan haluavat tuhota sen. Asuvatko he mieluummin betoniviidakossa, melun ja saasteiden keskellä.
Taidan olla sittenkin tyhmä, niin kuin he minua usein nimittelevät. Luulin, etteivät he kestä valoani, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Ehkä minä olen vaan ihan oikeasti, tyhmä. Enhän minä muuten tänne vapaaehtoisesti olisi tullut.
Hei, mikä valo tuolta kauempaa kajastaa. Onko sielunperheeni tullut hakemaan minua. Ovatko he vihdoinkin ymmärtäneet, että tätä planeettaa ihmisineen on mahdotonta pelastaa.
Ei tuolla edessäpäin pelastavaa avaruusalusta näy, ikävä kyllä. Mutta siellä on suuri lauma joitakin valo-olentoja ja perhosia. Paljon kauniita perhosia. Menen kysymään heiltä neuvoa. Minun täytyy löytää valoportaali, jonka kautta pääsen takaisin kotiin.
Hei, tuolla puiden välissä on portaali. Sen kautta voin lähteä takaisin kotiin, mutta minun on ensin tehtävä vaikea päätös. Sillä, jos lähden, maallinen kehoni kuolee. Se ei voi elää ilman sielua.
Ei, en voi sittenkään tehdä sitä. En ole James Bond, minulla ei ole lupa tappaa. Olen luvannut suojella elämää. Minun on pakko mennä takaisin kehooni, ennen aamua.
🎶 Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen 🎶
Aurinkoista kevätpäivää 🌞 Annetaan hyvän kiertää 🌸🙃🌸
T: Zip
Ps. Tämän jutun kuvat on tehnyt tekoäly. Näköjään silläkin voi saada aikaiseksi, jotain hyvää ja kaunistakin 😉
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti