Aurinko on sammunut ja talven harmaus tunkeutuu taas, aivojeni jokaiseen sopukkaan, joten on turha toivoa, että tämä juttu toisi kenellekään ilonpisaroita, tähän ankeaan päivään.
Ympärilläni kaikuvat jatkuvasti sanat, elämme todella mahtavaa aikaa, on upeaa olla kokemassa ja näkemässä tämä maailmaa mullistava muutos. Mutta miksi minusta tuntuu aina vaan useammin, että haluaisin vetää karvalakin päähäni ja paeta vuorille. Jättää taakseni tämän sekopäisen maailman ja hypätä pois, tämän päin helvettiä menevän pikajunan kyydistä.Kun katson tätä ylösalaisin olevaa maailmaa, haaveet "kultaisesta ajasta", murenevat silmieni edessä ja toivon palaset murenevat yksi toisensa jälkeen, valuen lopulta pohjattomaan, maailmankaikkeuden likaviemäriin.
Mutta hei haloo, mehän ollaan valittuja ja olemme suorittamassa täällä mahtavaa tehtävää.
Olen pahoillani, mutta tänään minulta ei kyllä irtoa yhtään kannustavaa ja mieltä nostattavaa ajatusta kenellekään.
Voisin siirtyä jonnekin "välitilaan" ja odotella siellä niin kauan, että tämä ihmiskunta tulisi järkiinsä.
Jos tämä nyt ylipäätään ikinä tulee järkiinsä.
Mitä hauskaa ja mukavaa on siinä, että kaikki se mihin me olemme aikaisemmin uskoneet, onkin ollut pelkkää valhetta.
Tai siinä, että kaikki tutut ja vähät sukulaiset elävät täysin eri maailmassa kuin minä.
Onko lystikästä katsella, kun tämän järjettömän maailman tornit kaatuvat ja kaikkialla vallitsee täydellinen sekasorto. Ihmiset sotivat, tappelevat ovat itsekkäitä, ahneita, ylimielisiä yms. ja ympärillämme vallitsee jatkuva vihan, raivon ja pelon ilmapiiri.
Maailma on tulessa, pensaat palavat ja elämä tällä planeetalla menee päivä päivältä hullummaksi. Mihin olemme menossa ja mitä seuraavaksi on eteen tulossa, sitä meistä kukaan ei tiedä. Toivomme parasta ja pelkäämme pahinta.
Tarkoituksenamme on pelastaa tämä ihmiskunta ja tuoda valo, rauha ja rakkaus päälle maan.
Jalo ajatus, mutta sorry nyt vaan, minä en oikein enää jaksa uskoa, tähänkään narratiiviin.
En ainakaan juuri tänään, päivänä jolloin tämän maailman harmaa ankeus tunkeutuu taas syvälle sieluun ja sydämeen, yrittäen sammuttaa sen viimeisenkin pienen kipinän, mikä sisälläni kytee.
Meitä valopäitä on vain kourallinen tämän hullunhauskan hulabaloon keskellä ja meidänkö valotuikkujen avulla, tämä ihmiskunta pitäisi nostaa seuraavalle tietoisuuden tasolle. Kyllä täytyy tapahtua todella suuria ihmeitä, että moinen aikahyppy ylipäätään voisi onnistua.
Enkä oikein jaksa uskoa siihenkään, että vain pieni joukko valopäitä nostetaan jollekin toiselle aikalinjalla ja muut jatkaisivat elämäänsä tällä kärsimysplaneetalla. Onko tämä oikeaa ihmiselämää, vai pelkkää simulaatiota? Olemmeko me unissakävelijät, edes oikeasti olemassa? Onko kaikki, vain loputonta pahaa painajaista?
Jotenkin minusta vaan tuntuu siltä, että haluaisin viettää loput elinpäiväni mieluummin, ihan jossain muualla, kuin tämän järisyttävän, ihanan maailman keskellä.
Tässä maallisessa matkassa on ollut jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä, enkä suoraan sanottuna, kaipaa niitä enää yhtään lisää.
Jos se olisi mahdollista, niin pakenisin todellakin sinne vuorille ja viettäisin vuorenpeikkona erakkoelämää, elämäni loppuun saakka. Ja jättäisin maailmanparannuksen, Herran haltuun.
No, huomenna on taas uusi päivä ja uudet kujeet ja saattaahan se olla, että olen taas intoa täynnä, kuin ilmapallo. Tai sitten en.
Mukavaa viikon jatkoa 🐝🌺🙃🌺🐝
Onnea ja iloa 🎀💚🤗💚🎀
Voimaa ja rohkeutta 🐾🦁💜🐯🐾
Anna hyvän kiertää 🙏💐🙏💐🙏
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti