Tämä sairas yhteiskunta ja kirkko ovat pelotelleet ihmisiä kuolemalla, aikojen alusta asti. Kuolemasta on tehty tabu, josta ei saa edes puhua. Kuolema on synnin palkka. Kirkon opeissa ei uskota jälleensyntymään, vaan julistetaan, että on vain tämä yksi elämä ja sen jälkeen joudumme vastuuseen teoistamme ja päädymme lopulta, joko helvettiin, tai pääsemme taivaaseen.
En usko sen enempää helvettiin, kuin taivaaseenkaan, enkä varsinkaan kirkon oppeihin. Uskon jälleensyntymään.
Kirkon säännöt ovat pelkkää pelottelua ja ihmisten ohjailua raamatun käskyihin ja ihmisten syyllisyydentuntoon vedoten.
Anoppini kuoli tänä aamuna 91-vuoden iässä.
Emme ole mieheni kanssa surun murtamia, vaan paremminkin päinvastoin. Olemme onnellisia, että Aili pääsi vihdoinkin pois tästä sairaasta maailmasta ja hänen maalliset kärsimyksensä loppuivat.
Aili sairastui Alzheimeriin jo kauan sitten, eikä tuntenut enää moneen vuoteen edes lapsiaan ja eli muutenkin ihan omassa maailmassaan.
Lisäksi hän sairastui muutamia vuosia sitten syöpään, jota ei korkean iän takia hoidettu ja näin ollen se levisi pikku hiljaa ympäri kehoa, aiheuttaen sietämättömiä kipuja.
Säännöt määrittelevät kuinka paljon esim. kipulääkkeitä voidaan antaa missäkin tapauksessa.
"Joten kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat"
Kauheista kivuista kärsivälle, kuoleman portilla jonottavalle ihmisellekään ei voi antaa tarpeeksi kipulääkkeitä, ettei hän vaan vahingossa kuole ennen aikojaan.
Ikävä kyllä he ovat vaan useimmiten jo niin huonossa kunnossa, etteivät kykene sitä tekemään.
En usko helvettiin kuoleman jälkeen, se helvetti on täällä maan päällä, jo meidän eläessämme.
Ja siitä johtuen, olemme kiitollisia, että Aili pääsi vihdoin pois tästä sairaasta maailmasta.
Hänellä on nyt kaikki hyvin, eikä hänen enää tarvitse kärsiä kipuja, eikä noudattaa tämän sekopäisen maailman sääntöjä.
Pitkään elämänpolkuun kuului paljon iloa, mutta myös suuria oppiläksyjä ja surua.
Hyvin hän kuitenkin niistä selvisi ja pääsi lopulta takaisin kotiin.
Joten ei muuta kuin Kiitos kaikesta ja hyvää matkaa.
Joskus vielä tapaamme, siellä jossain.
Tai ehkä tapasimme jo tänä aamuna, sillä heräsin viiden aikaan aamulla siihen, että joku kävelee olohuoneessamme ja lattia narisee hänen jalkojensa alla, vaikkei siellä oikeasti kukaan kävellyt. Se tapahtui noin tunsi sen jälkeen, kun Aili oli kuollut. Ehkä hän kävi moikkaamassa meitä, kun vihdoinkin pääsi irti kehostaan ja voi lentää tästä eteenpäin vapaana, kuin taivaan lintu.
Rauhallista viikonlopun jatkoa🕊️🙏🕊️
Anna valosi loistaa ✨🌸🤗🌸✨
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti