Olemme saaneet syntymälahjaksi tämän uskomattoman kauniin planeetan ja sydämeni vuodattaa, joka päivä verisiä kyyneleitä, koska ihmiskunta rahanahneudessaan, aikoo tuhota sen.
Jo nyt, äiti maa vaikeroi tuskissaan ja sylkee punaista, hehkuvaa laavaa sisuksistaan. Mannerlaatat ryskyvät niin, että koko planeetta tärisee järistyksen kourissa. Merestä nousee valtavia aaltoja, jotka hukuttavat alleen kyliä ja kaupunkeja ihmisineen. Ilma jota hengitämme, on muuttunut saasteista harmaaksi, eikä lentokoneiden kylvämät kemikaalivanat, ainakaan minun mielestäni, tilannetta paranna.
Asiantuntijat ja valtakunnan viisaat kyllä selittävät, että näillä taivaalla lilluvilla vanoilla, torjutaan ilmaston lämpenemistä. Uskokoon ken haluaa. Minä en usko.
Luonto on kotini, siellä en tunne itseäni yksinäiseksi. Voisin istuskella rantakalliolla, aamusta iltaan, katsellen ja kuunnellen laineiden liplatusta. Tai kuljeskella metsässä, puita halaillen ja luonnon kauneudesta ja hiljaisuudesta nauttien.
Olen kiitollinen edesmenneille vanhemmilleni siitä, että he opettivat minut, jo lapsena, kulkemaan luonnon keskellä ja kunnioittamaan kaikkea sitä, mitä siellä on.
Kun luonnon keskellä hiljentyy, saattaa tuntea uskomatonta yhteenkuuluvuutta kaiken sen kauneuden kanssa, jota sieltä löytyy. Jokaisella kivellä ja kalliolla, puulla ja pensaalla, hämähäkillä ja sudenkorennolla, on oma tarina kerrottavanaan. Jos vain haluamme kuulla sen.
Tämä pimeä, pitkä, kylmä talvi ei ole koskaan ollut mieli vuodenaikani. Viime vuosien aikana olen kuitenkin oppinut, löytämään talvenkin keskeltä, luonnon kauneuden. Maisema peittyy valkoiseen lumihuntuun ja luonto vaipuu talviunille. Minä kuljen hiljaa, omia polkujani, vanhan metsän uumenissa ja yritän olla häiritsemättä, heidän ansaittua untaan.
Nauttikaa luonnonrauhasta 🌟🌲🐇🌲🌟
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti