Olen työtön, numero 165732. Makaan kuin hiiri nalkissa, henkeä haukkoen, yhteiskunnan rakentamassa kannustinloukussa.
Herrat ovat kaikessa tyhmyydessään keksineet, meidän iloksemme, aktiivimallin. Kepillä uhaten ja olemattomilla porkkanoilla kannustaen, he patistavat meitä nostamaan ahterimme, sohvalta ylös. Joten, rustaan työhakemuksia aamusta iltaan, vaikkei kukaan koskaan niihin vastaakaan. Ja odotan, päivästä toiseen, niitä uusia työpaikkoja, joita hallitus on viisaudessaan, lupautunut meille luomaan.
Sinä omassa kuplassasi elävä, hyväosainen. Nimittelet minua lehtien palstoilla "leikkisästi" milloin loiseksi, pitkäaikaispummiksi tai rikkaruohoksi. Hoet päivästä toiseen, kulunutta fraasia, kyllä tekevälle töitä löytyy. Et ole ilmeisesti koskaan ollut, oikeasti työtön.
Syytön minä siihen olen, ettei tämä kaupunki, eikä koko yhteiskuntakaan, tunnu työpanostani tarvitsevan. Ei, vaikka sitä heille, ilmaiseksi tyrkyttäisin. Yksinkertaisesti, meitä on vaan liikaa, eikä jokaiselle palkkatyötä löydy. Olen vain ylimääräinen, kadonnut numero, jatkuvasti pahenevissa työttömyystilastoissa.
Taas valkenee uusi aamu. Aurinko nousee, maapallo jatkaa pyörimistään ja karavaani kulkuaan. Katselen kaukana häämöttävän oravanpyörän pyörimistä. Puristan kädessäni nuhraantunutta jonotusnumeroa ja mietin, onko paikkani siellä sittenkään, tavoittelemisen arvoinen.
Huom. Tämä kirjoitus on myös pöytälaatikkoni pohjalta ja se on julkaistu vuonna 2014 Mikkelin Kaupunkilehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti