Suomi neito rämpii suossa, suurten hikikarpaloiden vieriessä pitkin otsaa ja velkakellon raksuttaessa ranteessa, lasi huurteessa. Askelmerkit katoavat, yksi toisensa jälkeen, ympärillä vellovaan epätoivoon. Pohjattomasta suosta ponnistettaessa, tuottavuusloikka jää lyhyeksi. Kansa saa kylmää kyytiä ja saappaaseen piilotetut eurot, vettyvät harmaaksi massaksi.
Pakolaisia pursuu lisää jokaisen suopursun takaa ja mättään alta, tarrautuen ahnaasti kiinni Suomi neidon helmoihin ja vaatien osaansa, hyvinvointiyhteiskunnan rippeistä.
Työttömiä putkahtelee lisää kuin sieniä sateella. Väki vähenee vanhetessaan ja rahanahneet pitkäkyntiset, yrittävät riistää viimeisetkin sentit, tyhjänä tuulessa lepattavista taskuista.
Ahneus ja itsekkyys rehottaa yhteiskunnassa.
Eduskunnan suurella näyttämöllä, herra jatkavat sirkustaan. Tappelevat keskenään ja syyttelevät toisiaan. Kansaa revitään kahtia, uhkaillaan kepillä ja lepytellään, keskenkasvuisilla porkkanoilla.
Nyt olisi helppo luovuttaa, hörpätä suun täydeltä suovettä ja antautua, mustan aukon syleilyyn.
Ei kai nyt sentään? Suomalaiset ovat sisukasta sakkia. Kiipeävät kerta toisensa jälkeen, perse edellä puuhun. Ihan vaan siksi, ettei elämä olisi, liian helppoa. Tai näyttääkseen muille, että onnistuu se meiltä, näinkin päin.
Nyt taitaa vatuloinnit olla vatuloitu, tuumaa Suomi neito. Hän kohdistaa katseensa pois omasta navastaan ja nakkaa tyhjän korin mättäälle. Nähdessään ryvettyneen kuvajaisensa, neito pyyhkäisee mudan pois kasvoiltaan. Ponnistaa ylös suonsilmästä ja oikoo hameensa helmat suoriksi. Eiköhän tälle sisukkaalle neidolle, löydy vielä vientiäkin...
nimim. "Havuja perkele"
Huom. Tämä kirjoitus on pöytälaatikkoni pohjalta ja se on julkaistu 2015 Mikkelin Kaupunkilehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti