Kahden maailman välissä

Minusta on jo pitkän aikaa tuntunut siltä, että keikun kahden maailman välissä. Toinen jalka on vielä vanhassa maailmassa ja toinen hapuilee uutta, vaikkei sitä vielä ole edes olemassa. 

Mielenkiinto tätä vanhaa maailmaa kohtaan on kadonnut ihan täysin. Tuntuu, ettei täällä ole mitään muuta kuin luonnon kauneus, mistä en suostuisi luopumaan. Melkein kaiken muun voisi heittää, pesuveden mukana menemään. 

Suurin osa ihmisistä on kadonnut viime vuosina ympäriltäni. Osa on kuollut ja loput lentäneet taivaan tuuliin. Jäljelle ei ole jäänyt enää montaakaan, eikä uusia ole ainakaan vielä, tilalle tullut. Tosin en ole heitä kyllä paljon metsästänytkään. Ehkä on ollut aika pysytellä vielä, omassa liemessään ja tutkiskella sisintään.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että jotkut palapelin palat ovat alkaneet loksahdella paikoilleen. Ihan kuin itsestään. Ja oudot tapahtumat, jopa kaukana menneisyydessä, ovat saaneet uuden merkityksen. Joku lapsena koettu kokemus, on muuttanut polkuni suuntaa ja seuraava tapahtuma on tehnyt sen taas uudelleen ja uudelleen. Lopulta olen päätynyt juuri tänne, missä nyt olen. Sellaisena kuin olen.

Joskus harmittaa, että tämä tietoisuuden nousu on alkanut tapahtua, vasta myöhemmällä iällä. Sillä onhan näitä herätys kokemuksia ollut useinkin, jo matkan varrella. Miksi en silloin niihin tarttunut? Olisiko aika ollut väärä ja oppiläksyt, läpi käymättä.

Universumin kellokoneisto pyörii hiljalleen ja rattaat lonksahtelevat, verkkaisesti oikeille paikoilleen. Missä luuraa se uusi uljas maailma ja kuinka sinne pääsemme. 

Seisomme kallion kielekkeellä silmät sidottuina, kuin linnunpoikaset pesän reunalla. Mistä voimme tietää milloin siivet kantavat ja on aika lähteä lentoon.

Minkälainen paniikki mieleeni iskee, jos kuvittelen olevani uljas kotka. Ja heti, kun saan sopivasti ilmaa siipieni alle, huomaankin, että ei helvetti, minähän olenkin vain kana. Silmissäni vilistää eletty elämä ja lentoni lopahtaa lyhyeen. Ja, jos oikein huonosti käy, niin munimisetkin on munittu ja kohtaloni on päätyä, poreilevaan pataan. Onko se nyt sitten se tulikivijärvi, jolla uskovaiset meitä pelottelevat.

Tornit sortuvat ympäriltämme, eikä niiden rippeitä kannata yrittää enää korjata. Uutta on alettava rakentaa, mutta minkälaisista palikoista. Kenelläkään ei tunnu olevan selkeää suunnitelmaa. Muodostuvatko ne uudet askelmat jalkojemme alle sitä mukaa, kun astumme eteenpäin. 

Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Mikään ei ole enää, niin kuin ennen. Silloin, kun joku teki ja päätti, kaiken puolestamme ja veti meitä perässään, kuin pässiä narussa. Se oli niin helppoa. Ei tarvinnut itse, ajatella mitään. Olikohan ollenkaan viisasta riuhtaista itseään, irti siitä.

Takaisin ei voi enää kääntyä ja edessä on pelkkää tyhjyyttä. Ehkä on viisainta lillua vaan, tässä ja nyt. Jospa se maailma rakentuu ihan itsestään, kun vaan olen ja elän juuri tätä hetkeä ja katselen punaisena hehkuvaa taivasta, auringon laskiessa horisontin taa.  

Mutta juuri, kun saan aseteltua ahterini, mukavasti sohvan nurkkaan, eräs innokas tubettaja alkaa tökkiä minua sanoillaan. Sorry vaan, mutta nyt on lillumiset lilluttu. On aika astua sanoista tekoihin. Voi, vitsi mikä ilonpilaaja.

Oikeassahan tuo onnellisena hymyilevä, viisauksien latelija tietysti on. Se on pakko myöntää, vaikka sielua korventaa. Kai se on vaan alettava potkia itseään persauksille ja yritettävä edetä johonkin suuntaan, vaikka sitten eksyisin ojasta allikkoon. Kyseisestä paikasta löytyy varmaan paljon muitakin kohtalontovereita. Ehkä me sitten saamme lyötyä viisaat päämme yhteen ja alamme rakentaa porukalla, sitä uutta uljasta maailmaa.

Toivossa on hyvä elää ja Rauhassa helppo kuolla, sanoi lapamato 😂

Mukavaa talvipäivää 💛💙🐇🧡💛

T Merja