Äitini joutui kokemaan jo nuorena, sodan kauhut. Hänet pakotettiin lähtemään evakkoon, muiden kyläläisten kanssa. Hänen vanhempansa ja muu perheensä, tulivat perässä vasta myöhemmin. Äitini joutui kävelemään Koivistolta Orimattilaan, raahaten mukanaan, naapurin isännän lehmiä. Lentokoneiden ilmestyessä taivaalle, he joutuivat usein piiloutumaan metsään tai ojan pohjalle.
Oli ikävä tosiasia, että karjalan evakkoja kohdeltiin Suomessa, kuin karjaa. Heitä pilkattiin, vähäteltiin ja jopa vihattiin. Heidän päälleen syljettiin ja heitä haukuttiin jopa "ryssiksi". Ihmiset tulivat sankoin joukoin katsomaan tätä resuista, väsynyttä, nälkäistä evakkolaumaa ja sanoivat, että näyttäväthän nuo ihan ihmisiltä, mutta minun kodissani heille ei kyllä ole tilaa.
Totta kai oli myös paljon myötätuntoisia, empaattisia, hyviä ihmisiä, jotka suostuivat majoittamaan nämä sodan runtelemat ihmiset koteihinsa. Ja auttoivat heidät uuteen alkuun. Kiitos heille siitä.
Äitini selvisi reissusta ja sodasta, mutta se jätti häneen syvät traumat. Kodin menettäminen ja kauhutarinat evakkomatkasta pyörivät usein hänen mielessään ja "ryssä viha" vaivasi kuolemaan asti. Hän ei pystynyt antamaan anteeksi, kokemiaan vääryyksiä.
On vaikea ymmärtää, mitä kaikkea sodan kohdanneet ihmiset ovat joutuneet kokemaan ja kuinka he pystyivät rakentamaan elämänsä uudelleen, sen jälkeen. Siihen on tarvittu paljon Suomalaista sisua ja ahkeraa työtä.
Esi-isämme ja -äitimme taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta. Sodan jälkeen he raivasivat ja rakensivat uudelleen, tämän uskomattoman kauniin maan ja nostivat sen uuteen kukoistukseen. He nousivat ylös tuhkasta, kuin feeniks linnut ja lähtivät lentoon.
Joten, oletteko ihan tosissanne, että annamme kourallisen harhaanjohtajia tuhota tämän esivanhempiemme rakentaman maan, taas uudelleen?
Minä en ainakaan tule siihen suostumaan. Vaikka olen aina ollut kiltti, ujo, hiljainen, syrjään vetäytyvä "maan matonen". Niin tiukan paikan tullen kiipeän, vaikka perse edellä puuhun. Sisälläni, sieluni syvyyksissä kytee se sama Suomalainen sisu, kuin esivanhemmissanikin. Ja kukaan, ei kukaan, pysty sitä tuhoamaan. Ruumiini voitte tappaa, mutta sieluani, ette vie. Se tulee lentämään aina ja ikuisesti, vapaana kuin taivaan lintu.
Olen valmis taistelemaan tämän maan puolesta, en asein ja toisia ihmisiä tappaen, vaan rauhaa rakentaen ja käyttämällä aseena, vaikkapa sanan säilää. Ihan yksi lysti nostatanko ilmaan, hurrikaanin tavoin leviävän paskamyrskyn. Pääasia, että ihmiset uskaltaisivat sanoa mielipiteensä, olipa se sitten minkälainen tahansa. Joten rumasti sanottuna, olisko aika ottaa pää pois perseestä ja alkaa puhua vihdoinkin, sitä omaa totuutta?
Äitini eli sodasta ja lukuisista sairauksista huolimatta 87-vuotiaaksi. Sota-ajan nöyryytykset tekivät hänestä ihmisaran ja melko katkeran. Luonteeltaan hän oli kuitenkin, puhelias Karjalainen, tosi vahva ja sisukas. Hän nousi aina uudelleen jaloilleen, vastoinkäymisistä huolimatta.
Me lapset saimme kuulla usein tätä "ryssä vihaa". Veljiini se osittain tarttui, minuun ei. Se ei ollut minun sotani, enkä voi vihata ihmisiä, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa.
Vaikka herrat taas kerran hakkaavat päätänsä Karjalan mäntyyn ja ovat katkaisseet kaikki suhteet itänaapuriin. Toivon, että tästä välien selvittelystä selviäisimme, ilman veren vuodatusta. Nyt olis vihdoinkin aika alkaa rakentaa uutta maailmaa, uusin keinoin. Ei nyrkit pystyssä uhoten vaan rauhanpiiput esiin kaivaen. Aika näyttää onnistummeko me kansakuntana, puhaltamaan yhteen hiileen.
Rauhaa päälle maan 🌟😇🌟
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti