Onhan tämä elämä ollut, tällä planeetalla välillä kuin hullun hauskaa sirkusta. Ja toisinaan taas rypemistä pimeissä pohjamudissa, näkemättä edes pienen pientä, valon pilkahdusta, tunnelin päässä. Selvin päin tässä maailmassa ei tietenkään saa sekoilla ja ilakoida, sehän on selvää. Sillä kuten kaikki tiedämme, ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
En ole koskaan ollut kunnolla humalassa, koska viinasta tulee minulle huono olo. No, nyt siellä taas joku viisastelee, että niinhän siitä tulee kaikille muillekin. Joo, tiedän, tiedän. Viikon kännäysputken jälkeen, kovempiakin konkareita, saattaa alkaa etoa. Mutta minulle tulee huono olo jo muutamasta lusikallisesta. Alkaa ällöttää niin, etten saa enää alas pisaraakaan. Otsasuonet pullottavat, päässä alkaa jyskyttää ja silmissä vilkkuu sahalaitoja. Joten migreeniä pukkaa.
Ehkä se johtuu siitä, että suonissani virtaa liikaa vihreää, liskon verta, sen punaisen sijasta. Vaikka saattaa niillä lapsuuden aikaisilla traumoillakin, olla osuutta asiaan.
Isoveljeni järjesti usein perheelleni, unettomia öitä, tullessaan sikahumalassa kotiin riehumaan. Äitini pakeni peräkamariin, koska syytti itseään veljeni ongelmista. Hän oli joutunut struuma leikkaukseen odottaessaan veljeäni. Minä tietysti ajauduin, olosuhteiden pakosta, tukemaan isääni ja selvittelemään perheriitoja. Jouduimme usein heittämään öykkärin, rakkaudellisella niskaperse otteella, ovesta pellolle jäähtymään tai omaan huoneeseensa rauhoittumaan. Tosin välillä jouduimme kutsumaan apuun poliisit ja joskus myös ambulanssin. Sillä toisinaan veljeni nakkasi naamaansa kaikki ne pillerit, mitä lääkekaapistamme sattui sillä hetkellä löytymään.
Veljeni uhkaili aluksi muita ja lopulta itseään. Hän ei ikinä nähnyt mitään vikaa itsessään ja omassa käytöksessään. Syy ryyppäämiseen oli aina, meissä muissa tai maailmassa. Jos elämä otti pattiin niin hänellä oli oikeus vetää, perseet olalle.
Seuraavana päivänä kotimme oli kuin huopatossutehdas, jossa kävelimme hiljaa hissutellen, ettei yöllinen öykkäri vetäisi uudelleen, hernettä nenäänsä. Edellisen yön tapahtumista ei saanut koskaan sanoa sanaakaan ja joskus, kun yritin, vanhempani hiljensivät minut saman tien.
Joka kerta veljeni lupasi ja vannoi, että tämä oli viimeinen kerta. Mutta kuten arvata saattaa, jonkun ajan päästä perheemme painiskeli taas, sen saman ongelman parissa. Kukaan perheen ulkopuolella ei tiennyt tästä, piinaavasta painajaisesta. Ei edes vanhempi veljeni, joka oli jo muuttanut omiin oloihinsa. Hänelle ei koskaan kerrottu asian todellista laitaa.
Veljekset kyllä silloin tällöin keskustelivat pullonhenkien kanssa yhdessäkin ja ne episodit eivät koskaan päättyneet, todellakaan hyvin. Hirveän ilmiriidan he saivat aikaiseksi, joka kerta. Kirjahyllyt kuulemma kaatuilivat ja tavarat lentelivät ikkunasta ulos, mutta onneksi minun ei tarvinnut olla sitä näkemässä.
Olin ehkä noin 11-vuotias, kun tämä painajainen alkoi ja kesti kymmenisen vuotta, ennen kuin veljeni alkoi tulla järkiinsä. Eihän se onneksi jokaviikkoista ollut ja välillä oli myös hyviäkin aikoja, jolloin kaikki sujui ihan ok. Mutta pelkäsimme kuitenkin, kauhujen yötä, aina kun tilipäivä veljeni työpaikalla, alkoi häämöttää.
Sellaistahan se oli muissakin perheissä siihen aikaan. Äijät riehuivat viikonloppuisin kännissä kuin käköset ja heittivät akat ja kakarat kuutamolle. Mukavaa, normaalia, suomalaista perhe elämää. Vai mitä?
Vanhempiani en nähnyt koskaan kunnolla humalassa. Meillä ei viinan kanssa läträtty. Mutta suvussa on kyllä ollut paljonkin, näitä kohdusta hautaan kännääjiä. Ja heidän kohtaloitaan, olen saanut seurata sivusta, koko pitkän ikäni.
Välillä sitä ihmettelee, kuinka sisäinen lapseni on selvinnyt kaikista näistä rankoista oppiläksyistä, joita elämä on polulleni heittänyt. Se on joutunut usein taistelemaan yksin, tuulimyllyjä vastaan, ilman ulkopuolista tukea ja turvaa. Tosin onhan taivaalliset taustajoukot tietysti olleet aina ympärilläni, vaikken ole sitä aikaisemmin tiedostanutkaan. Helpommalla olisin päässyt, jos he olisivat itsensä minulle paljastaneet. Mutta kaikki on mennyt, niin kuin oli tarkoitettu. Ilman näitä "ikimuistoisia" kokemuksia, en olisi se ihminen, joka nyt olen.
🎵 Juodaan viinaa. Tullaan viisaammiksi näin. Juodaan viinaa. On todellisuus piinaa hetkittäin. Selvinpäin. 🎵
Aurinkoista talvipäivää 💜🌲🦄🌲💜
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti