Aivojeni rattaat raksuttavat ja syytävät ilmoille mitä ihmeellisempiä ajatuskuvioita, joita en itsekkään usein ymmärrä. Eikä niitä tarvitse ymmärtääkään, ei minun eikä sinun. Se on se sisäinen soutaa ja huopaa, joka niitä pyörittelee, en minä. Minä en ole ajatukseni.
Moni varmaan kuvittelee, että olen jatkuvasti stressaantunut, ahdistunut, yms. eikä voi uskoa, että pystyn löytämään kaiken tämän ajatusvirran keskeltä rauhallisia, tyyniä suvantoja.
Mutta olen viimeisen kolmen vuoden aikana, löytänyt sisäisen rauhani, tämän ympärillämme pyörivän hullun maailman keskellä ja voin laskeutua sinne aina tai ainakin melkein aina, kun haluan. Saan nykyisin yllättävän helposti itseni siihen tyhjyyden tilaan, jossa ei ole mitään ja on kuitenkin ihan kaikki, mitä tarvitsen.
On hieno tunne olla tässä ja nyt. Tuntea, juuri tämä hetki ja oivaltaa, ettei millään muulla ole mitään väliä. Ei menneellä eikä tulevalla.
Olen koko elämäni ajan etsinyt jotain syvällisempää tästä pinnallisesta maailmasta ja aina, kun luulen tavoittavani sen jossain ihmisessä, se luikahtaa karkuun ja katoaa teille tietämättömille. Mutta nyt olen ilokseni huomannut, että se alkaa tulla pintaan monissa ihmisissä. On mahtavaa kuunnella heidän keskustelujaan, jotka kaivautuvat sielujen syvyyksiin ja möyrivät välillä elämän pohjamudissa, nousten sen jälkeen taivaan korkeuksiin, kadoten lopulta, linnunradan tuolle puolen.
En jaksa enää kantaa huolta maailman myrskyistä. Ne saavat velloa ympärilläni ihan rauhassa. Ei minun tarvitse työntää lusikkaani siihen soppaan. Minun puolestani sen keiton saavat lusikoida naamaansa ne, jotka ovat sen keittäneetkin. Hämmentäkööt sitä, jos haluavat tai polttakoot pohjaan, mitäpä se minua liikuttaa. Keskityn vain oman soppani, hiljaiseen haudutteluun.
Totta kai tunnen empatiaa kaikkia kohtaan, ihan liikaakin. Se on sieluni kirous. Tunnen myös sympatiaa, huolta ja joskus hetkittäin pelkoakin, tämän hulluuden keskellä. Mutta on turha velloa koko ajan asioissa, joiden muuttaminen ei ole minun käsissäni. Voin muuttaa vain itsenäni ja suhtautumistani asioihin, jos haluan. Minulle ei riitä, että tavoitan mielenrauhan vain kerran vuodessa, jouluna, vaan haluan kokea sitä, joka päivä.
Olen ollut jo tarpeeksi kauan tämän maailman orjana ja muutaman vuoden sisällä suorittanut elämäntyöni, sen pystyssä pitämiseen. Joten katselen taas kerran, kaukaisuudessa häämöttävän oravanpyörän pyörimistä ja ilolla luovutan paikkani siellä, jollekin nuoremmalle. Hänelle, joka vielä elämänsä alussa ja innossa, kuvittelee, että se on onnenpyörä 🎡
Mukavaa viikkoa 🎠🎪🎠
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti