Voisinko muuttaa itseni väkisin iloiseksi ja kääntää kaikki negatiiviset asiat mielessäni positiivisiksi. Väännän vaan peilin edessä, suuta hevosenkengälle ja käsken iloa pintaan, vaikka sydän märkänis. Eipä taida onnistua ihan niin helpolla, sillä oikotietä onneen, ei ikävä kyllä ole.
Kaikki itkemättömät itkut ja suremattomat surut, on jossain vaiheessa kohdattava. Puhumattakaan niistä kaikista pimeistä möröistä, jotka olemme elämämme aikana haudanneet, sielujemme syvimpiin sopukoihin. Kiltin työtön tai pojan syndrooma, tuntuu vaivaavan melkein jokaista. Elämä on kieltänyt meiltä tunteiden näyttämisen, varsinkin niiden negatiivisten.
Aina, kun kuvittelemme, että olemme jo käsitelleet kaikki traumamme. Tiellemme tipahtaa, joku ihminen, tapahtuma tai vaikkapa pienen pieni, viattomalta tuntuva sana, joka laukaisee mielessämme suunnattoman tunneryöpyn. Ja useimmiten, juuri sen negatiivisen.
Turha kuvitella tai uskotella itselleen, ettei minulla ole lainkaan varjopuolia. Olen sielultani puhdas kuin pulmunen ja elämäni on tästä eteenpäin, pelkkää onnea ja autuutta. Sillä olen melko varma, että meidän jokaisen sisällä lymyää, kaiken sen muun moskan keskellä, nämä seitsemän rikinkatkuista kuolemansyntiä. Ylpeys, ahneus, himo, kateus, ylensyönti, viha ja laiskuus. Ja jokainen näistä sanoista kätkee sisälleen lukemattoman määrän tunteita, joiden kanssa joudumme painimaan, varmaan koko loppuelämämme ajan.
Tukahdutettuina nämä mustat mörököllit saattavat kasvaa sellaisiin mittoihin, ettei niiden kesyttäminen enää onnistu ihan omin voimin. Joten apua kannattaa hakea, jos omat voimat eivät riitä.
Tuskin nämä sielujemme pimeät peikot koskaan kokonaan katoavat, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Ehkä kuitenkin voimme saavuttaa, jonkun kultaisen keskitien, käsittelemällä varjojamme, sen sijaan, että lakaisisimme ne aina maton alle. Mutta ei tätä elämään kannata kuitenkaan niin vakavasti ottaa, eikä oppiläksyjä pakonomaisesti suorittaa. Ilot tai surut nousevat pintaan silloin, kun on sen aika. Ehkä pitäis oppia olemaan vaan tässä ja nyt ja lillua elämän virrassa, murehtimatta asioita etukäteen. En voi kuitenkaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan, vai tuleeko huomista ollenkaan.
Pandemia aika keikautti koko maailman ylösalaisin, eikä entiseen ole enää paluuta. Tuntuu, että tämä vuosi 2024 tuo mukanaan jotain sellaista, jota emme ole ennen kokeneet. Ja joskus hirvittää, että olemmeko hypänneet, liian suuriin saappaisiin. Kun seuraa maailman menoa ympärillään, epätoivo valtaa usein mielen ja parhaalta vaihtoehdolta alkaa tuntuu se, että heitän hanskat tiskiin ja luovutan.
Mutta eihän meitä täältä niin helposti pois päästetä, vaikka kuinka hokisin kuin Aino Inkeri Ankeinen, että voi Luoja, ota minut jo pois täältä. Ei aukene taivaan portit. Ei, vaikka kuinka kolkuttaisin. Joten kai se on vaan pakko jatkaa matkaa hamaan loppuun asti. Ja uskoa tai ainakin toivoa, että periksiantamaton suomalainen sisu, vie meidät sinne, minne meidän on tarkoitus mennä.
Joten eiköhän siirrytä seuraavalle tietoisuuden tasolle niin, että heilahtaa 🌟😉🌟
T: Merja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti