Aamulla koirani seuraa jokaista liikettäni, silmä tarkkana. Heti, kun se huomaa, että alan etsiä ulkovaatteita päälleni, alkaa vimmattu touhotus. Se vinkuu ja vonkuu, pyörii jaloissa niin, ettei pukemisesta meinaa tulla mitään. Lähetään lenkille, äkkiä, äkkiä, se hokee. Saappaat jalkaan, takki päälle ja namipussi taskuun, sillä retki ilman eväitä, ei ole retki.
Vihdoin, kun saan ulko-oven auki, Velho ampaisee pää viidentenä jalkana pitkin pihaa. Ensin se ajaa oravat ja linnut puuhun lintulaudalta ja sitten hyökkää lumihankeen piehtaroimaan. Se kiemurtelee selällään lumista mäkeä alas niin, että lumi pöllyää.
Laitan linnuille ruokaa ja koira hyökkää heti katsomaan, että olisiko hänellekin jotain suuhunpantavaa. Joka aamu käydään sama taistelu, että et kyllä syö lintujen pähkinöitä. Nyt mennään 🦅
Velho ryntää kotimetsään ja haukkuu mennessään sekä oikeat, että kaikki mielikuvitus oravat ja ketut matkoihinsa. Se ryntää omin päin kohti läheistä järveä ja useimmiten katoaa kuin pieru saharaan.
Hetken päästä huomaan sen kuitenkin kökkimässä keskellä polkua. Koira rallattelee itsekseen, älä tule paha kakka, tule hyvä kakka. Ja minä tuumaan, että onks nyt ihan pakko keskelle polku vääntää. No, hulluko oot, en kai mä tonne umpihankeen lähde möyrimään. Tää on juuri se ainoa oikea paikka pyöräyttää tortut. Jee, onnistui ja menoks, tuumaa jätkä ja ryntää korvat hulmuten metsän läpi rannalle.
Järvellä Velho möyrii lumihangessa ja huutelee, hei kato äiti mä osaan tehdä lumienkeleitä, pieniä koiraenkeleitä. Kehun sitä, että kylläpä onkin tosi kauniita pieniä, karvaisia koiraenkeleitä ja otus katsoo minua silmät ihastuksesta loimuten. Oot kyllä maailman paras emo, se sanoo ja lähtee villiin laukkaan pitkin lumista järveä.
Saavumme tutun rantakallion luo ja kiipeämme sen päälle. Kalliolta näkyy koko järvi päästä päähän. Istun koivupöllin päälle ja Velho odottaa malttamattomana, eväitään. Kaivan taskusta namipussin, eikä koira meinaa pysyä enää nahoissaan. Se hotkaisee makupalat suuhunsa ja sanoo kuin pikkulapsi. Eväät on syöty, nyt lähdetään takaisin kotiin.
Sanon sille, että ei nyt vielä mihinkään lähdetä, käy vaikka jahtaamassa jäniksen jälkiä. Koira ampaisee järven jäälle ja haistelee innoissaan pupujen polkuja.
Lopulta se kuitenkin tulee takaisin kalliolle ja rauhoittuu istumaan paikalleen. Katselee ja kuuntelee kanssani hiljaisuutta. Jossain kaukana tikka hakkaa puuta nokallaan ja muutama talitintti sirkuttaa kuusenoksalla. Velho meditoi aikansa, ihan hiljaa paikallaan ja sitten suuntaamme takaisin kotia kohti.
Yhtäkkiä metsästä kuuluu ryskettä ja jäälle ampaisee peura. Se loikkii keskelle järveä ja koira porhaltaa perään. Peura tekee nopeasti U-käännöksen ja katoaa hetkessä takaisin metsän siimekseen. Koira yrittää puuskuttaa epätoivoisesti sen perässä, mutta luovuttaa lopulta, kun ei jaksa kahlata hangessa. Wau, olipa siinä upea paisti. Pahus, kun en saanut kiinni, tuumaa koira harmissaan. Hyvä, kun et saanut, olis voinut tulla nokkapokka sen kanssa. Tai takapotku hanuriin, naurahtaa Velho ja lähtee painelemaan kohti kotia.
Toisina päivinä koira kulkee edelläni ja pysähtyy vähän väliä odottamaan minua. Mutta tänään se on taas sillä päällä, että huikkaa vaan hei ja moi ja painelee perävalot vilkkunen kotipihalle asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti