Mukavuusalueen ulkopuolella

 

Universumi on heittänyt minut tällä viikolla pois mukavuusalueeltani, oikein toden teolla. Olo on kuin pikku ipanalla hulivilikarnevaaleissa. Pää on sekaisin ja vatsa täynnä perhosia.

Välillä on ollut pakko päästä metsään rauhoittumaan ja maadoittumaan. Eihän pieni pääni, muuten tätä lystiä kestä.

Olen tottunut rauhalliseen erakko elämään, täällä kuusimetsien keskellä ja kaikki tämä somessa pörräävä ihmispaljous, suoraan sanottuna kauhistuttaa.

Olen kulkenut koko viikon ihan hoomoilasena. Ja ihmetellen kokeillut mitä tapahtuu, jos painan tuota kuvaa tietokoneeni näytöltä. Räjähtääkö koko hemmetin tietokone, vai poistanko vahingossa, kaiken sen mitä olen, suurella vaivalla kirjoittanut.

Tätä viikkoa en ole mennyt eteenpäin, tiedolla enkä taidolla, vaan pelkällä tuurilla. Ja jälki on sen mukaista. On kyllä tullut sohlattua ja sählättyä enemmän, kuin pitkään aikaan. Mutta ehkä se vielä tästä iloksi muuttuu 🙃

Kaikki ympärillä pörräävät ihmiset ovat niin näppäriä ja osaavat tehdä sekunnin sadasosassa kaikki ne tarvittavat toimenpiteet, joihin minulta kuluu aikaa, suunnattoman paljon.

Joten olo on kuin etanalla, joka ei pysy maailman vauhdissa mukana. Tekis mieli vetäytyä takaisin turvaan, kuoren sisälle ja olla vaan yksin ja rauhassa. Omassa pienessä kuplassa.

Henkioppaani taas pidättelevät nauruntyrskähdyksiä selkäni takana ja tuuppivat minua eteenpäin. Tee sitä ja tätä ja tuota. On muutosten aika.

Elämänpyörässäni vauhti vaan kiihtyy, päivä päivältä ja kohta varmaan lennän kyydistä, kuin leppäkeihäs. 

Tai koko helkatin ikiliikkuja leikkaa kiinni ja pultit ja mutterit sinkoutuvat, taivaan tuuliin. 

Päästäni pursuu kiperiä kysymyksiä, toinen toisensa perään. Minne tämä sielunsuunnitelmassani määritelty polku, minua oikein johdattaa ja miksi. Eksynkö lopulta elämäni labyrinttiin, löytämättä enää sieltä ulos.

Askelmerkit ovat kadonneet, tutuksi tulleelta polultani ja edessä on vaan tyhjyyttä humiseva viidakko. Tästä kauhuskenaariosta, ei puutu enää, kuin ne muumeissa näkemäni ihmissyöjäkanat, jotka tulevat ja popsivat minut kitaansa.

Miten ihmeessä minä olen taas tällaiseen tilanteeseen itseni, ihan vapaaehtoisesti ajanut. 

Vai onko tuo nyt ollut ihan vapaaehtoistakaan. Taitaa taas olla sormensa pelissä, sillä samalla porukalla, joka minut tänne maailmaan kauan sitten, väkipakolla värväsi. Käskivät vaan laittaa allekirjoituksen sielunsopimukseen, ennen kuin ehdin lukea, sitä pienellä präntättyä tekstiä, jota näytti olevan sivu kaupalla. 

Nyt sitten vaativat lunastamaan kaikki ne lupaukset, jotka olen muka vapaaehtoisesti, suostunut suorittamaan. Mene ja tiedä, mihin tässä vielä päädytään, ennen kuin valo alkaa häämöttää tunnelin päässä.

Mutta ei auta itku markkinoilla. Samassa veneessä tässä kaikki ollaan ja yhdessä on mentävä eteenpäin, vaikka sitten eksyisimme, ojasta allikkoon.

Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille kohtalontovereille 💛🌷🌼🌷💛

Anna valosi loistaa, missä ikinä sitten kuljetkaan🌟💖🌟💖🌟

Älä anna vihan hiertää 💩👎 

Anna hyvän kiertää 🌺🐛💕🐛🌺

T: Merja