Puhumattomat sanat

 

Puhumattomat sanat, muuttuvat ajan myötä mustiksi möykyiksi ja niiden muodostama pato suurenee ja suurenee, kunnes jonain päivänä, se ehkä murtuu.

Sanat jumittuvat aivojen onkaloihin.

Kuristavat kurkkua.

Takertuvat kiinni sydämen syrjään.

Ja lopulta alkavat syödä sielua, sisältä päin.

Monia ihmisiä vaivaa kiltin tytön tai pojan syndrooma. 

Emme halua aiheuttaa muille huolia tai ongelmia.

Patoamme puheen ja peitämme tunteet, varsinkin ne negatiiviset.

Haluamme selvitä kaikesta yksin, omin voimin.

Puhumattomuus ja vaikeneminen on ollut jo monien sukupolvien ajan, suomalaisten ongelma.

Täällä ei turhaa höpistä, eikä joutavia jupista.

Naapureita ei tervehditä, eikä vieraitten ihmisten kanssa keskustella.

Hississä ja linja-autossa ollaan hiljaa, kiusaantuneina ja pälyillään pitkin seiniä.

Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa.

Kotonakin ollaan usein vähäsanaisia ja enimmäkseen vaan murahdellaan, kuin karhut konsanaan.

Oppiko tämä karu kansa joskus puhumaan ja näyttämään tunteitaan, tämän kaiken pimeyden ja adventtisohjossa kyntämisen keskellä.

Vai jatkuuko ikiaikainen mykkäkoulu, se jää nähtäväksi.

Mutta toivossa on hyvä elää😉

Aurinkoista viikon alkua 🌲🍁🌲

Anna hyvän kiertää 💕💕

T: Merja